Asuin lapsuuteni Lauritsalassa. Pelasin pikkufutarina LauTP:n riveissä. Harjoittelu ei juuri maittanut joukkuetreenien puolella ja myöhemmin ura päättyi kantakaupungin puolella LaPassa lahjattomana sekä laiskana. Pelipaikka oli useimmiten laitapuolustaja. Tuolloin ei paljon laitapelaamisesta puhuttu, vaan pidettiin huoli, ettei mono juuri puolikentän yli pelin aikana eksynyt.
Oman lyhyen peliuran muistelu ei vie tarinaa eteenpäin, joten suunnataan sivupolulle. Ensimmäinen futismuisto katsomon puolelta on Lauritsalan kentältä ajalta, jolloin LauTP oli voimissaan. Kentällä vilistivät Zdislaw Slawuta, Jyri Puhakainen, Juha-Pekka Ruokonen ja Vesa Kukkonen. Tunnelma katsomossa oli pienelle pojalle ikimuistoinen. Joukkue voitti, ihmiset riemuitsivat ja makkara oli hyvää. Pelillisistä asioista en mitään muista, saati ymmärtänyt. Sen yhteisöllisyyden aisti.
LauTP:stä ei voi kirjoittaa mainitsematta Karhun Patea. Hän ravasi pitkin uimahallin sivustaa ja vaati palloa nopeasti boksiin. Työläiskaupunginosassa ei tiki-takaa suosittu.
Isä oli aikanaan jalkapallon parissa Lappeenrannassa monessa roolissa mukana ja LauTP:n alamäen jälkeen pääsin vierailemaan kohtuullisen usein Joutsenon Kullervon peleissä. Siellä aistin jotain samaa kuin Lauritsalassa aiemmin. Yhteistä oli sekin, että joukkue koputteli jopa pääsarjan portteja. Pelaajia muistan noilta ajoilta jo enemmän. Esimerkiksi Timo Paasolainen, Riikosen veljekset, Valtoset, Tommi Visto ja myös LauTP:stä tuttu maalivahti Timo Tarhila jättivät muistijäljen. Isä oli usein ykkösen peleissä linjatuomarina ja muistutti ennen peliä painokkaasti, että yleisö tullee välillä tuomioista huutamaan, mutta älä välitä yhtään. Se on niiden homma.
Noilta ajoilta syntyi rakkaus paikalliseen futikseen. Myönnän, että välillä oli vuosia viileämpää ja en juuri seurannut, mutta aina olen paikallisen pallon pariin palannut. Jos minulla on vaihtoehtona Champions League, Valioliiga tai Kolmosen paikallispeli Lappeenrannassa, niin valitsen yhä näistä viimeisen. Näillä tapahtumilla on minulle merkitys. En ole osannut koskaan fanittaa ulkomaisia seuroja tai maajoukkueita, tai valita kotoisesta pääsarjasta pumppua, jonka otteita seurata. Ne ovat vain urheilua. Hienoa ja tärkeää toki sekin, mutta eri tavalla.
Maajoukkue on oma lukunsa. Ensimmäinen livenä näkemäni Suomen ottelu on Martti Kuuselan jäähyväisottelu Olympiastadionilla. Vuosi oli 1987 ja Tsekkoslovakia kaatui 3-0. Vuosi piti luntata, sitä en ulkomuistista pystynyt kaivamaan. Ottelun maaleja en myöskään muista, mutta stadion ja sen tarjoamat puitteet itsessään olivat Lauritsalan pojalle hämmentävät.
Maajoukkuepelejä olen käynyt vuosien varrella katsomassa 2-3 vuoden välein. Muistorikkain oli ehkä Venäjän vuonna 2009 tarjoama selkäsauna 0-3. Siitä pelistä muistan parhaiten vieraiden valtavan kannattajaryhmän, savupommit ja mellakkapoliisien suuren määrän. Se oli kai sitä kansainvälistä tunnelmaa.
Maajoukkue merkitsi minulle eniten Antti Muurisen aikana. Kultaisena sukupolvena tunnetun ryhmän pelaajat edustivat avauksen osalta lähes pelkästään huippusarjojen joukkueita. Tosin yksi puolustaja Suomelta historiallisesti aina tuntui puuttuvan, kuten tuolloinkin. Suomi pelasi opportunistista futista, mikä maksoi takaiskuja ja lopulta tuli menestyksen tielle.
Tuon ajanjakson jälkeen suhde maajoukkueeseen kylmeni pitkäksi aikaa. Ei vaan kiinnostanut. TV tarjosi pelit, mutta usein katsoin vain jutut jälkikäteen ja ehkä maalikoosteen. Ei ollut näkymää, ei ollut mitään.
Parin viime vuoden aikana innostus on palannut. Syy ei ole Markku Kanervan johtaman jalkapallon, vaan uusiutuneen joukkueen. Tämä haisi alusta lähtien monella tavalla uudelta alulta, kiinnostavalta polulta seurata. Se, että joukkue pääsee lauantaina 12.6.2021 ensimmäistä kertaa ikinä arvokisakentälle Kööpenhaminassa ei ole määrittävä tekijä. Tämän tarinan kehitystä olisin seurannut jo pelkästään kuljettavan matkan takia, ei tuloksen.
EM-kisat ovat huomattavasti laajemmat kuin aikaisemmin. Niihin on periaatteessa helpompi päästä. On asioita, joilla alkavia kilpailuja voisi alentaa, mutta se on täysin turhaa. Vähän sama kuin puhuisi väärin voittamisesta.
Suomessa puhutaan nyt futiksesta enemmän kuin koskaan elinaikanani. Mediat tekevät isoja ennakkoja, printtimediat tekevät teemalehtiä, ravintolat valmistautuvat koronarajoitusten puitteissa järjestämään kisakatsomoita. Jalkapallosta on nyt mielipiteitä monella sellaisellakin, jotka eivät ole aiemmin asiasta juuri piitanneet. Vähän kuin Leijonien lätkästä. Ei kiinnosta Liiga, ei kiinnosta NHL, mutta menestyvä maajoukkue on yhteinen juttu.
Aika näyttää jättääkö tämä kisareissu yhteiskuntaan ja urheilukenttään jotain pysyvää. Sen analyysin aika on kuitenkin paljon myöhemmin.
En veikkaa, en arvaa, en toivo. Urheilu on aika rehellistä. Suomi ja sen kannattajat saavat suurella todennäköisyydellä juuri sen mitä ansaitsevat. Nyt on aika nauttia!