Korona on opettanut, tai oikeastaan pakottanut, meitä seuraamaan urheilua ilman yleisöä. Tai ainakin reilusti pienempien yleisöjen edessä, kuin normaalisti. Miten se on vaikuttanut urheiluun?
Vastataan heti alkuun. Ei se ole vaikuttanut merkittävästi itse urheilusuorituksiin, mutta tapahtumiin vaikutus on ilmeinen. Ja sitä kautta heijastelee katsojakokemukseen ratkaisevasti.
Otetaan ensimmäiseksi käsittelyyn laji, jossa en ole huomannut mitään eroa. F1 sai pyöräytettyä kautensa läpi ilman yleisöä, enkä lähetyksiä katsellessa kauden loppua kohden huomannut edes ajatelleeni asiaa. Nykytekniikan mahdollistamien loistavien TV-toteutusten ansiosta keskiössä ovat autot ja kuljettajat. Se heiluttaako joku Ferrarin lippua tai kotona tussailtua Bottas-lakanaa pääkatsomossa on lopulta aivan se ja sama. Paikan päällä toimijoille asia varmasti näyttäytyy eri tavalla, mutta minä en ole koskaan noissa kilpailuissa käynyt. Ei ole vertailukohtaa. Tämä malli sopii jatkossakin oikein hyvin.
Urheilun vieroitusoireisiin hankin keskellä kesää NHL-kuplaan sopivan kanavapaketin. Jaksoin seurata kuukauden, mutta huomasin alkuhuuman jälkeen, että pelkkien urheilusuoritusten loputon, liki päivittäinen, katsominen ei sytyttänyt tarpeeksi. Aloin kaivata yleisön ja pelaajien vuorovaikutusta, voimakkaita tunteita. Ratkaisupelit jäivät täten katsomatta, enkä osannut hirveästi asiaa edes kaivata.
Kotimaisen Liigan kohdalla on samoja haasteita. Muistan tuoreesti viime maaliskuun, jolloin kiekkoa pelattiin yksi kierros ennen lopullista stoppia. Katsoin tuolloin ottelua HIFK-JYP ja lopetin toisen erän alussa. Jäi fiilis harjoitustapahtumasta, jossa laadullisesti varmaan tehtiin hyviä juttuja, mutta ei se vaan tuntunut miltään. Samaan aikaan SaiPa pelasi Lahdessa, mutta tuon ottelun panokset olivat luokkaa nolla ja jäi siksi katsomatta.
Toki SaiPan osalta jäi harmittamaan Ville Kohon juhlallisuuksien peruuntuminen. Varmaan kaikki kiekkoa seuraavat olisivat toivoneet jäähyväisten tapahtuvan pelivarusteet päällä. Nyt se tehdään joskus myöhemmin eri tavalla, ja viimeistään paidanjäädytys täyden tuvan edessä?
Liiga palasi tällä viikolla tauolta pelaamaan tyhjille katsomoille. Yritin katsoa perjantaina Lahden ottelua. Ei jaksanut. Perjantaina oli pakko seurata SaiPan ottelua Kaukaan Pääty-podcastin vuoksi, mutta ei sekään ylenmäärin innostanut.
Yleisön vaikutus ei ole sidonnainen yleisömäärään. Olin perjantaina paikalla periaatteessa ainoana joukkueiden ja järjestäjien ulkopuolisena henkilönä Bandyliigan ottelussa Veiterä-JPS (blogin uutiskuva samasta tapahtumasta). Runkosarjassa nämä ottelut keräävät normaalisti sen 200-300 katsojaa, eikä puhuta mistään kansan karnevaalista sanan varsinaisessa merkityksessä. Silti kaipasin tuota joukkoa. Niitä välihuutoja, joissa piikitellään tuomaria tai vastustajaa. Tai maalin syntyessä kannustusta omille. Pienikin joukko luo ilmapiirin, ja siihen on vuosien varrella tottunut.
Tarkoitus ei ole surkutella asiaa. Jokaisella urheilua paljon seuraavalla on korona-aikana kokemuksia aiheesta. Esimerkiksi tänään lauantaina televisiosta tulee ampumahiihtoa, ja se toimii lopulta varsin hyvin ilman kannustajiakin, vaikka onhan ihmisten kohahdukset ampumapaikalla makeita, erityisesti Saksassa järjestettävissä kilpailuissa.
Urheilu tulee vielä. Nykyiset rajoitukset ovat perusteltuja ja oikeita kaiken sen perusteella mitä julkisuudessa kerrotusta olen ymmärtänyt. Eikä urheilun kuulu saada erivapauksia. Ei yleisötilaisuuksiin, eri rokotejonoihin, ei mihinkään. Maailmassa on paljon tärkeämpiä asioita, vaikka urheilu on niistä turhista se kaikkein tärkein.